Monet päivät koitin unohtaa.
Monet yöt itkin unissani perääsi.
Yritin aina uudelleen,
sorruin kuitenkin joka kerta kyyneliin.
En vain pystynyt siihen.
Sydämeni ei tahtonut unohtaa niin kauniita sanoja,
niin hyviä tekoja.
Halusin olla vahva ja päästä yli.
Kuitenkin tuntui, että menin silloin jyrkästi ali.
Mikä voima saisi minut kävelemään eteenpäin,
ilman kyyneliä, ilman kaipuuta?
Kipua, jota tunsin yritäessäni unohtaa.
Olin heikko vahvuuden alla.
Niitä jälkiä, joita jätit taaksesi,
en tulisi unohtamaan koskaan.
Samoja jälkiä yritin joka yö kävellä unissani
uudestaan ja uudestaan.
Sitä tunnetta en tulisi koskaan unohtamaan,
kokemaan uudestaan.
Kävin silloin tunteideni huipulla,
hipomassa täydellisyyttä,
todellisuuden täydellisyyttä.
En pysty unohtamaan sitä,
vihdoin vain myönnän sen itselleni, kyynel silmäkulmassa.
Miksi jotain niin kaunista ja hyvää edes pitäisi unohtaa?
Miksei saisi elää hyvässä olossa ilman pakon tuskaa?
Onko pakko unohtaa jotain sellaista?
Ei, ei ole. Vihdoin sen tajuan.
Eläen omaa elämääni hymyillen,
läpi muistojen kyynelten,
tunnen olevani koossa.
En palasina riutumassa tuskasta,
jota itse yritti aiheuttaa itselleni pakosti.
"Elämä on helppoo silloin
kun on joku, josta pitää kii.
Ei tarvitse mennä nukkumaan
itkeäkseen itsensä unelmiin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti