Olisin halunnut yläasteelta lähtä hevos- tai eläinpuolelle jatkamaan. Se oli ainoa vaihtoehto, mikä mua oikeesti silloin kiinnosti, ja kiinnostaa edelleen. Mutta kukaan ei oikein tunnu arvostavan sitä työtä. Mä tykkään ja mua kiinnostaa, miks mä en saisi sitten tehdä niitä hommia?
Mun päivän kohokohta nykyään on se, että pääsen tallille siivoamaan karsinat ja hoitamaan hevoset. Vaikka ratsastaminen on edelleen intohimoni, ei se saa niin suurta paloa aikaan sisimmissäni kuin se, että nään tyytyväisen ja hyvinhoidetun hevosen puhtaassa karsinassa heiniä syömässä.
Näin kirjoitin kuukausi sitten, kun olin kotona. Minulla oli ollut heken aikaa jo tosi ahdistunut olo kaikkeen kouluun liittyvään. Kirjoitin tuon pätkän Ipadillamme, mutta en koskaan julkaissut sitä. Emmä tiedä miksi laitan sen tuohon. Se kuulostaa kauhean tyhmältä, minulla on taas uusi suunnitelma parin kuukauden päähän.
Olen vain ihan hukassa koko ajan, joka puolelta minulle tyrkytetään sitä, mihin voisin hakea, kuinka sopisin niin älyttömän hyvin sinne ja tänne, siitä ammatista saa hyvää palkkaa, mutta eihän se haittaa, että sen eteen joutuu opiskelemaan jossain hevonvitussa kaukana kaikesta. MUTTA kun minua ei kiinnosta, en jaksa, olen loppu. Olen vain niin helvetin hukassa kaikesta. Miksi ihmiset luulee tietävänsä mitä haluan, mikä minua kiinnostaa, miten voin tällä hetkellä. Alkaa suoraan sanoen jo vituttamaan, kun ulkoistaa itsensä tästä tilanteesta ja katselee miten paljon muut haluavat ohjailla toisen elämää.
Onneksi olen pikkuhiljaa tajunnut sen, että se on vain uskaltamisesta kiinni, mitä haluaa tehdä. Moni saattaa pettyä valinnoistani tai jopa suuttua. Mutta so what. Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan toisten analyysejä siitä, miten elämäni elän. Tajusin, etten koskaan voi saavuttaa sitä mistä aina haaveilen, jos vain sivuutan sen tosiasian, että päätän itse mitä teen. Minä haluan uskaltaa elää.
